Elämä alkaa voittaa mutta vielä kerran kuolema korjaa satoa

Perjantai aamu valkenee ja näyttää valoisalta, Diiva on virkeä ja maitoakin tulee, vähitellen kaksi pentua ryömii itse tisseille ja imee ponnekkaasti, niiden painot on lähtenyt huimaan nousuun, mutta kokoajan pitää muistuttaa itseään, että älä ala leijua, mitä vaan voi vielä tapahtua... perjantai iltana kaikki neljä menee kahteenkin otteeseen itsekseen imemään ja Diiva hoitaa pesuettaan huolella.

Lauantai aamuna kaksi pennuista on edelleen vaihtelevasti parempia, tarttuu tissiin, mutta taas välillä menee veltommiksi, niitä on autettu ja hoidettu koko perjantai vuoroissa ja lauantaina alkaa näyttää, että pahin on takana... silmien turvotus alkaa laskea ja pennut ottaa lisämaitoa pullosta... mutta... näiden kahden paino ei lähde nousemaan, toisen pysyy samana ja toisen jopa hiukan laskee, kun taas kahden tytön painokäyrä on kuin raketti ylöspäin.

Lauantaina illalla nuorten pitää lähteä jälleen pyörittämään omaa arkeaan ja valmistautumaan töihin, itse olen lomalla ja jään hoitamaan neljän pennun katrasta.

Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukun taas pätkissä ja käyn huolehtimassa, että kaksi heikoimpaa menee imemään... punnitsen pentuja ja näiden kahden ei vaan paino ala nousta ja sunnuntaina aamulla molemmat alkaa näyttää kuivahtaneilta.

Sunnuntaina illalla olen varma, että ne ei tule selviämään, ruoka ei vaan imeydy. Vielä kerran nesteytän niistä toisen, annan nutriplussaa ja pullotan molemmat.

Maanantain vastaisena yönä Diiva on levoton, vinkuu, koettaa saada kahta heikkoa pentua virkoamaan.

Sydän revitään rinnasta, kun näen sen toivottoman taistelun pentujen vuoksi... ja itse en voi enään tehdä mitään muuta, kuin ottaa veltot, kuolemaa tekevät pennut laatikosta ja jälleen kerran... 

Pyydän kahdelta pieneltä anteeksi, teimme kaikkemme, mutta jossain oli päätetty toisin... autoin pennut matkaan ja jälleen kerran nostin kiven ylös, tein pienen kuopan ja laskin ne muiden joukkoon.

Laitoin kiven paikoilleen... Pentuja oli jäljellä enää 2.