Vähitellen kohti valoa

Maanantai loppupäivä menee tuskan sekaisessa sumussa, näinkö tämä päättyy... että yksikään ei selvinnyt... meidän ihanat pienet tattilapset, kyllä... pentuja varten oli tilattu uusi karva-alusta, missä iloisen värisiä kärpässieniä, siitä nämä oli ristitty tattilapsiksi.

Toisella sydämmen puoliskolla kuitenkin seurasin kahden pienen tytön elämää, ne imi ahkerasti ja terhakkaasti, Diiva rauhoittui hoitamaan niitä, ne kävi kokoajan itse tissillä ja painot nousee kohisten, toisen pennun kyljessä ollut patti puhkeaa ja sieltä tulee vähän mätää, antibiottia menee vielä pari päivää, joten ei syytä huoleen, luonto korjaa vauriota ja puhdistaa tulehdusta, tämä pentu on kuitenkin ollut koko ajan kaikkein vahvin ja pysynyt mukana menossa. Toinen, pienin tyttö, musta kuin yö, ei ole missään kohdassa antanut periksi, vaan pienen sitkeän taistelijan raivolla, se on roikkunut tisseissä kiinni, milloin kenenkin, ottanut pullon aina ahnaasti, jos on tarjottu, se suorastaan huutaa elämän voimaa... 

Seuraan maanantai illan, myöhään yöhön pentuja ja Diivaa, kaikki on niinkuin pitääkin, jos alunperin olisi ollut vaan nämä kaksi, niin olisi kasvattajan onni katsella sitä näkyä.

Punnitsen pennut vielä kerran, ja päätän uskaltaa nukkua kunnon yöunen... Tiistai aamulla ryntään suoraan pentulaatikolle, vain todetakseni, että siellä on kaikki niinkuin pitääkin, Diiva imettää kahta pulleaa pentua, puhdistaa ne ja on niin ylpeän näköinen emä.

Kunnon yöunen jälkeen aivosumu alkaa vähitellen hälvetä ja on pakko pystyä vastailemaan pennun kyselijöille jotakin, yhden kanssa on varmaa, että he pienen mustan tytön haluavat, he on koko ajan ollut mukana ja odottanut sydän syrjällään uutista, uskalletaanko sanoa ääneen, että pentu selviää.

Muiden kohdalla pitää vielä selvitellä omia ajatuksiaan kirkkaammaksi.